Poronhoito ja metsänhoito käsi kädessä
Länsi-Lapissa, Venejärven kylässä asuva Sami Tiensuu on poromies ja metsänomistaja jo viidennessä polvessa. Tiensuun metsistä hyötyvät niin perhe, eläimet ja matkailijat kuin Keitele Forest.
Porotalous, poromatkailu ja metsät. Siinä pyhä kolmikanta, jonka ympärille metsänomistaja ja poromies Sami Tiensuun elämä rakentuu. Kaikki osa-alueet tukevat toisiaan: poromatkailua ei olisi ilman porotaloutta – ja molempien olemassaolo liittyy erottamattomasti myös metsiin. Länsi-Lapissa, Venejärven kylässä sijaitsevan sukutilan historia poroineen ja metsineen ulottuu kauemmas kuin suullinen perimätieto yltää.
– Poronhoidolla on suvussamme satojen vuosien jatkumo. Äidilläni oli poroja, ja enoni ja pappani ovat olleet poromiehiä. Puuta taas on käytetty elämiseen ja rakentamiseen aina 1800-luvulta lähtien, jolloin myös sukumme kantatila on perustettu. Minä edustan tilalla jo viidettä sukupolvea, Tiensuu kertoo.
Pihan keskellä komeilee vuonna 1836 rakennettu pirtti – Tiensuun äidin lapsuudenkoti. Vuodesta 1960 lähtien äiti ja isä ovat asuneet kivenheiton päässä sijaitsevassa talossa, joka on omin käsin ja oman metsän puista rakennettu. Äidin lapsuuden pirtti taas toimii nykyään museokauppana, jossa on esillä muun muassa suvun vanhoja saamenpukuja ja josta matkailijat voivat ostaa Marjut Tiensuun käsitöitä, kuten puisia ja poronluisia matkamuistoja. Matkailijat tulevat matkanjärjestäjien kautta, ja sesonki ajoittuu talvikauteen.
– Monille tämä syrjäinen sijainti on todella eksoottinen asia. Olemme syrjässä, mutta kuitenkin keskellä kaikkea. Kylämme on siitäkin harvinainen, että se säästyi Lapin sodalta. Viime vuosina täältä syrjemmästä on alettu hankkia myös puuta, mikä on ollut todella positiivinen asia, Tiensuu sanoo.
Sami ja Marjut Tiensuu
Maksimaalista puunkäyttöä
Muutama vuosi sitten Tiensuu ryhtyi puukaupoille Keitele Forestin kanssa. Päätös liittyi siihen, että noihin aikoihin metsänomistajille oli tullut enemmän sananvaltaa metsänkäyttöön liittyen ja poimintahakkuukin oli taas sallittua. Tiensuu oli tyytyväinen myös valtion taholta esitettyyn toiveeseen siitä, että metsät pitäisi pitää mahdollisimman monimuotoisina – eli sellaisina kuin ne ovat täällä aina olleet.
– Meillä on paljon luonnonmukaista ja rehevääkin metsää. Metsät tarjoavat ruokapaikkoja monille eläimille, kuten metsäkanalinnuille. Myös porot vaativat luppometsää, se helpottaa niiden elämää, Tiensuu selittää.
Länsi-Lapin kasvuolosuhteet ovat kaikille puulajeille suotuisat. Voidaan sanoa, että alueen eteläosa on kuusivaltaista, pohjoisosa mäntyvoittoista aluetta. Alueen metsätalouskäyttöä edistää myös rautatie, jonka kautta kulkee merkittävä osa Keitele Forestin hakkuilta tulevaa kuitupuuta. Keiteleen Kemijärven sahan rakentaminen vuonna 2015 oli merkittävä asia myös Länsi-Lapin tukin kysynnälle. Koska Tiensuun metsät ovat järeitä männiköitä ja Keiteleen intresseissä on ostaa nimenomaan sahapuuta, tarjonta kohtaa tarpeen.
– Metsänomistajalle se tarkoittaa parempaa tukinkatkontaa ja parempaa puukauppatiliä. Pyrimme siihen, että kaupankäynti on jatkuvaa ja että kaikki ovat tyytyväisiä, kiteyttää alueen hankintaesimies Sami Paaso.
Aiemmin Tiensuu otti metsistään lähinnä tarvepuut ja teki vain pienimuotoista puukauppaa. Oman perheen puuntarve onkin suuri, koska koko huusholli lämpiää puulla ja kaikki aina poroaidoista asuinrakennuksiin rakennetaan puusta. Pyöröpuusahalla saadaan omaan käyttöön lautatavaraa – ja polttopuurangat tulevat nykyisin ostopalveluna Keiteleen puunhankinnan yhteydessä. Puuta palaa myös tervastulilla, jotka tehdään männyn kantoihin. Se on tärkeä osa matkailijoiden porosafarielämystä. Tiensuu lähtee nostamaan kantoja heti, kun motot ovat käyneet harventamassa metsää. Kantojen nostaminen myös muokkaa metsämaata.
– Ja harvennuksen ansiosta metsään on tullut enemmän valoa ja paljon mustikkaa, Marjut Tiensuu iloitsee.
Metsä kuin näyttämö
Vuosituhannen taite oli Tiensuun talossa hektistä aikaa. Perheen perustaminen ja esikoisen syntymä sattui samaan ajankohtaan poromatkailun aloittamisen kanssa – ja samalla rytinällä, kymmenen poroperheen voimin perustettiin lihanjalostukseen erikoistunut Levi Food Oy. Matkailu käynnistyi sopivan verkkaisesti, koska porot piti kouluttaa matkailuajoporoiksi. Siinä auttoi poromies Kalevi Vasara – ja muinainen tietotaito.
– Aikoinaan poroja tarvittiin talvella tekemään kulkureitit hevosille. Pappani isä koulutti ja myi ajoporoja. Vaikka välissä oli ehtinyt kulua noin 40 vuotta, oli tietotaito tallella, samoin kaikki vanhat ajokamppeet, kuten reet ja länget. Poromatkailu pelasti paljon alueen kulttuuriperimää ja historiaa, Tiensuu toteaa.
Porosafari koskemattomassa metsässä on monelle Lapin loman kohokohta. Tiensuut ovat huomanneet, että monet matkailijat arvostavat ja ihailevat nimenomaan vanhoja metsiä. Umpimetsästä tulee kuin näyttämö, jonka kulisseista eteen saattaa pölähtää mitä tahansa: metsäkanalintu, orava tai kettu – ja kerran jopa kotka.
– En tiedä, mikä niissä oravissa on. Kaikki villiintyvät niistä. Ehkä se johtuu siitä, että eläin on odottamaton elementti, jota ei ole osattu ennakoida. Metsä on paikka, jossa eteen ilmestyy asioita, Marjut Tiensuu pohtii.
Vastaavasti poronhoitajaperheen elämä on yhtä paljon ennalta suunniteltua kuin jatkuvasti muuttuvaa. Tiensuut kokevat, että kausiluonteinen ja sopivasti vaihteleva elämäntyyli sopii heille kaikkein parhaiten.
– Nämä kaikki menevät yhdessä: poronhoito, poromatkailu ja lihanjalostus – ja metsät siinä kolmantena.
Olen aina elänyt poroista. Poronhoito on elämäntapa, ja metsänhoito on osa sitä, Sami Tiensuu summaa.
Puukauppa Suomi vs. Ruotsi
Kun 1960-luvun lopulla Kolariin saatiin rautatie ja puuta alettiin viedä jalostettavaksi Kemiin, alueen oma piensahateollisuus väheni merkittävästi. Toista se oli kivenheiton päässä Ruotsin puolella: siellä rautatiet loistivat poissaolollaan ja sahatoiminta jatkui entiseen malliin. Puu ja väki liikkui Suomesta rajan yli Ruotsiin.
– Siihen aikaan täältä ostettiin paljon puuta Ruotsiin ja se vietiin Ruotsin sahalle jalostettavaksi. Monet alueemme asukkaistakin kävivät siellä töissä, kertoo metsänomistaja ja poromies Sami Tiensuu.
Nyt tilanne on toinen. Viimeisen vuosikymmenen aikana tukkivirrat ovat kääntyneet, eikä Ruotsiin viedä enää oikeastaan mitään. Kuitupuuta liikkuu kuitenkin molempiin suuntiin – Ruotsista Suomeen ja toisin päin. Kilpailutilanne on haastava. Suomi kärsii puuvajeesta, mutta puunhinta on tähtitieteellisen korkealla.
– Kyllähän se sävyttää koko Lapin puumarkkinaa, kun ollaan helposti ylimentävän rajan kupeessa. Moni asia vaikuttaa puuvirtoihin ja puun hintakehitykseen, toteaa Keitele Forestin metsäpäällikkö Ilpo Pentinpuro.
Suomessa teollisuus on rakennettu pitkälle sen varaan, että puuta tulee Venäjältä. Nyt sen kanssa ollaan helisemässä. Myös Ruotsi on kiinnostunut suomalaisesta puusta, mutta nykyisellä hintatasolla ei ole mahdollista loputtomiin operoida. Näin arvioi Keitele Forestin hankintaesimies Sami Paaso.
– Haasteena on, että jos puuta viedään Ruotsiin, se nostaa suomalaisen puun hintaa entisestään.
Yksi Länsi-Lapin erityispiirre on myös se, että moni metsänomistaja asuu Ruotsissa, mutta omistaa metsää Suomen puolella. Aikoinaan Ruotsiin muuttaneille on voinut jäädä metsämaita esimerkiksi perinnönjaossa.
– He ovat ihan samanlaisia metsänomistajia kuin muutkin, Ruotsissa asuminen ei muuta mitään. Ja koska he ovat Suomesta aikoinaan pois muuttaneita, harvemmin tarvitsee ruotsiakaan puhua, Paaso naurahtaa.